Taukotupaan saapuessani siellä istui iloisen oloinen punatukkainen nuori nainen. ”Huomenta, me ei ollakkaan tavattu aiemmin. Mä oon Lottis, omistan tuolta yksityistallista Juksun”, tervehdin ja esittelin itseni. ”Huomenta, mä oon Nina. Ootsä nähnyt niitä Niken tämänpäiväisiä kavereita vielä?” Nina kysyi innoissaan. ”En oo, tulin suoraa tänne aamukahville. Mitähän ne täällä tekee? Toivottavasti eivät ole samanlaisia lurjuksia, kuin Nikke”, totesin hieman kuivaan sävyyn samalla kaataen kahvia itselleni. ”En mä ehtinyt jutella niiden kans kauaa, ovat kuulemma polttareita viettämässä ja lupaudun auttamaan niitä ponien kans”, Nina kertoi hymyillen. ”Mä taidan siis pysytellä tänään yksityistallin puolella ja varmaan lähteä maastoon Juksun kanssa, niin saavat rauhassa olla kentällä. Ei sulla olisi mitään hyviä maastoreittejä ehdottaa?”, kysyin. Jatkoimme Ninan kanssa mukavaa juttutuokiota, kunnes olin saanut kahvini hörpittyä ja päätin poistua yksityistallille pois polttareiden tieltä. Hassua, että Niken kaltaisella miekkosella oli ystäviä, jotka sitoutuivat elämässään. Mies kun itse luultavasti vaihtoi naisia kuin sukkiaan.
Juksu käyskenteli jo tarhassaan yhdessä orikavereidensa kanssa. Poimin portin luota maasta Juksun oman riimun sekä sen kanssa sävysävyyn olevan riimunnarun ja siirryin aidan ali tarhan puolelle. Tänä aamuna pakkanen ei ollut yhtä pureva, kuin eilen vaikka lumi narskuikin tallikenkieni alla lompsiessani kohti Juksua. Ruuna ei viitsinyt vaivautua tulemaan edes puolitiehen vastaan vaan piti huolen siitä, että tulin sen luokse tarhan toiseen päähän. Kun olin parin metrin päässä Juksusta, se päätti lähteä muutamalla askeleella kauemmas. Kun taas pääsin ruunan lähelle, tämä lähti taas kevyen näköistä ravia kauemmas. ”Vai oletsä tällaisella päällä tänään...” naurahdin ja lähdin taas ruunan perään. ”Tarvitko sä apua?”, kuulin huvittuneen äänen takaani. ”Joo, se voisi olla tarpeen! Juksulla näyttää olevan härnäyspäivä tänään”, vastasin jo hiukan turhautuneena. Noin viidentoista ikävuoden korvilla oleva tyttö tuli auttamaan ja yhteistuumin saimme Juksun kiinni, ilmeisesti ruuna väsyi itsekin ”hassutteluunsa” ja antoi itsensä kiinni. Kolmistaan lähdimme kohti tallia. ”Mä olen muuten Olga, ton Possun hoitaja”, tyttö sanoi herttaisesti hymyillen. ”Ai, sori mä en hoksannutkaan esitellä itseäni! Mä olen Lottaliina, yleensä kaikki sanovat Lottikseksi. Ja tosiaan tän mukahauskan Juksun omistaja”, kerroin tytölle. Talutin Juksun karsinaansa ja huomasin tytön hakevan porkkanoita ja olevansa lähdössä tarhoille. ”Tarvitko sä apua?”, kysyin ystävällisesti tältä. ”En, mä pärjään hyvin, kunhan mulla on porkkanoita”, tyttö totesi naurahtaen ja heilutellen muutamaa porkkanaa kädessään. ”Me ollaankin tänään menossa maastoon! Pääset säkin vähän tutustumaan uuden kotisi ympäristöön”, jutustelin Juksulle ruunalle suitsia laittaessani. Olin päättänyt repäistä ja lähteä ruunan selkään ilman satulaa, olin innostunut niin paljon Ninan tekemistä maastolenkeistä Maxin kanssa. Onneksi Juksu ei montaa kertaa jaksanut nakkoa päätään kohti kattoa niin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia yltää laittamaan suitsia sille. Onneksi muutama kerta riitti ruunalle ja sain ujutettua sille suitset päähän. Juksu vaikutti olevan leikkisällä päällä tänään, toivottavasti maastossa tämä käyttäytyisi siivosti. Olga oli jo Possun kanssa orin karsinassa mutta en viitsinyt vaivata tyttöä punttaamaan Juksun selkään. Juksu oli sen verran korkea ja itse normaalikroppainen parikymppinen, en siis enää mikään höyhenen kevyt. Tallin seinään kuitenkin nojasi jonkin sortin jakkara, ilmeisesti Nikke ja tämän isä olivat käyttäneet sitä rakennusvälineenä. Onnistuin jakkaran kautta kipuamaan Juksun selkään ja olimme valmiita lähtemään. Kauempana kentällä näytti olevan polttariporukan ratsastushetki menossa, siellä nimittäin oli Muska yhdessä kahden muun hevosen kanssa. Nina ja Oona olivat ilmeisesti joutuneet taluttajanrooliin yhdessä Niken kanssa. Lähdimme Juksun kanssa liikkeelle ja tämä vaikuttikin reippaalta tänään ja eilisen tahmeus oli tipotiessään. Nina oli neuvonut meitä lähtemään Pirunpellon suuntaan, joten kävelimme Juksun kanssa ratsastuskentän vierestä Pirunpellon suuntaan vievälle tielle. Oonalla ja Ninalla ei näyttänyt olevan valittamista, varsin komeita miehiä heillä oli talutettavanaan! Huiskutin tytöille ja polttariporukalle kättä, ennen kuin jatkoimme Juksun kanssa metsänsiimekseen. Koska Juksu vaikutti energiseltä tänään, ajattelin, että hieman vauhdikkaampi maasto voisi viedä enimmät energiat niin, että tämä jaksaisi taas käyttäytyä mallikkaasti. Maastoretken ei kuitenkaan pitäisi venyä liikaa, ensimmäinen hevosten päiväruoka kun olisi noin puolenpäivän maissa. Hetken matkaa käveltyämme, nostin ravin. Kyllä alkuun pomputti ja kovasti! Sain pitää hetken aikaa Juksun harjasta kiinni, jotta löysin tasapainon ruunan selässä. Juksulla kun ei mikään maailman mukavin selkä tai pehmeimmät askeleet olleet ilman satulaa ratsastusta ajatellen. Olen kuitenkin aina rakastanut valtavasti ilman satulaa ratsastamista rennosti, joten tuo ei olisi suuri ongelma minulle. Takapuoli saattaisi tosin kiittää huomenna! Maisemat näyttivät perinteiseltä suomalaiselta metsältä: paljon havupuita ja lumipeitteen alla saattaisi olla marjamättäitä. Täällä olisi kyllä mukavaa syksyn tullessa pysähtyä vaikka pienelle evästauolle marjaan! Pian näin erään merkatun puun, jonka jälkeen Nina kertoi olevan hyvää laukkasuoraa. Nostin siis Juksulla reippaan laukan ja jatkoimme matkaamme hieman vauhdikkaammin. Laukka tuntui ruunan selässä varsin letkeältä ja reippaalta, maisemat vilisivätkin ohitse nopeaa vauhtia. Tuli kuitenkin pikkuhiljaa aika siirtyä käyntiin, olimme nimittäin ohittaneet jo hyvän aikaa sitten lenkin puolivälin. Nina kertoi lenkin kestävän vauhdista riippuen tunnista puoleen tuntiin ja se kiersi Pirunpellon kautta Poutalammelle yksityistallin taakse. Kun Juksun kanssa kävelimme jo loppukäyntejä hieman pidemmin ohjin, edestäpäin näkyi tulevan ratsukko. Otin ohjia hieman tiukemmalle, kyseessä ei ollut nimittäin mikään maailman levein metsäpolku. Ratsukko tuli edestäpäin laukaten mutta hidasti käyntiin kohdallemme saapuessaan. Vastaantuleva hevonen oli kauniin kimo ja selässä erottui miehen hahmo. Tämä vaikutti ehkä vähän päälle parikymppiseltä. Ratsu käyttäytyi hieman levottomasti, mutta selvisimme kohtaamisesta hyvin. Mies nyökkäsi tervehdykseksi, ennen kuin nosti taas laukan ratsullaan. ”Kyllähän tuo ihan komeanpuoleinen mies oli, vai mitä Juksu?”, höpöttelin ruunalle, joka olisi varmasti mielellään tutustunut enemmän ohimenneeseen hevoseen. Pullislainen mies ei ainakaan luultavasti ollut? Olin kuullut, että Nikke ja Jere olisivat tallin ainoat kaksilahkeiset. Ei mies vaikuttanut Niken kavereiltakaan, ainakin olisin luullut, että tunnistaisin jotenkuten… ”Hmm… Onkohan täälläpäin joku toinenkin talli?”, jatkoin hevoselleni rupattelua. Olimme kuitenkin suunnistustaitojeni mukaan saapumassa tallille johtavalle polulle. Sen kummempia asiaa ajattelematta jatkoimme Juksun kanssa rentoa kävelyä kohti Pullista, ruuna oli kadottanut suurimmat energiansa laukkasuoralle, joten allani oli varsin rauhallinen kaveri. Tallille saapuessani siellä oli jo osa poneista karsinoissaan. Nina ja Olga olivat reippaina auttamassa Linnean estyessä. Nikke oli ilmeisesti lähtenyt polttariporukan mukaan jatkamaan päivää muualle tai sitten mies oli jossain piileskelemässä tallitöiltä. Talutin Juksun karsinaansa ja riisuin siltä samalla suitset päästä. Kävin pesemässä kuolaimet ja hain samalla varustehuoneesta sen oman harjalaatikon. Harjasin ja laitoin ruunan valmiiksi siihen kuntoon, että se oli valmis päiväruoalle. Sitten lähdin päätallille etsimään Elleniä. Koska olin melko uusi tallilla, en uskaltanut alkaa omin nokkineni antamaan hevosille päiväruokiaan, vaan päätin kääntyä viisaamman puoleen. Ellen löytyikin taukotuvalta ja hän neuvoikin minulle, yksityistallin ruokailuun liittyvät jutut. ”Jos Nikke ilmaantuu sinne, jätä loput hommat sille. Se kun on taas kadonnut töiden aikaan sopivasti jonnekin”, Ellen huikkasi vielä perääni. ”Mä lupaan, kiitos sulle vielä. Kiva olla avuksi!”, kiitin vielä oven raosta. Suurta hommaa yksityistallin päiväruuissa ei ollut, hevosia oli kuitenkin vain kuusi. Työ oli nopeasti tehty, jonka jälkeen jätin hevoset rauhassa ruokailemaan. Ajattelin sillä välin ottaa härkää sarvista ja ajattelin parhaaksi alkaa puhdistamaan sekä rasvaamaan Juksun varusteet. Siitä olikin aikaa, kun viimeksi ruunan varusteet oli huolettu perusteellisesti ja mikä sen parempi hetki, kuin nyt. Olisihan se kiva saada uudeksi vuodeksi taas uutuuttaan kiiltävät varusteet käyttöön. Aikaahan siinä vierähti, kun perfektionistina piti kaikki olla täydellisesti. Hevoset olivatkin jo kerenneet syömään päiväruokansa, joten vein vielä kaikki lopuksi takaisin tarhoihinsa.
0 Comments
Huokaisin helpotuksesta kääntyessäni vihdoin ja viimein Pullikseen vievälle tielle. En ollut eilen päässyt tallille moikkaamaan Juksua, sillä olin vanhempieni luona palauttamassa isältäni lainaksi saamaa maasturia, jolla toissa päivänä Juksun kuskasin Pullikseen. Olin jo melko aikaisin aamulla lähtenyt ajamaan omalla mustalla kauppakassin kokoisella Wolksvagen Golfillani tallille päin. Nytkään tosin aamu ei ollut vielä pitkällä, sillä Pullis sijaitsi ihan mukavan ajomatkan päässä kotoani, eikä tallille vienyt kuin noin 10 minuuttia autolla. Minulla oli juuri sopivasti töistä lomaa Juksun muuttamisen aikoihin ja lomaani jatkuu uudenvuodenpäivään saakka. Olin tehnyt paljon ylitöitä ennen joulua, olihan sesonkikausi meneillään ja ihmiset tilasivat paljon leivonnaisia joulupöytään. Rakastan kondiittorin työtäni ihan valtavasti, sillä pidän pienestä näpräämisestä, sekä tietysti herkullisista leivonnaisista! Pieni rahapula tosin vaivaa tällä hetkellä, sillä nyt kun Juksulle löytyi tallipaikka, ei pienipalkkaisesta työstä hirveästi jää rahaa omiin menoihini. Kämppäkaveri olisi siis etsinnässä, toivottavasti sellainen löytyisi mahdollisimman pian vuokran puolittamiseksi.
Pian havahduin ajatuksistani, sillä saavuin Pulliksen pihaan. Heitin huolet saman tien nurkkaan, ulkona oli ihan loistava keli ja pääsisin pian pitkästä aikaa Juksun selkään! Radiostakin kuului yksi tämänhetkisistä lempibiiseistäni, ihana aloitus loma-aamulle! Parkkeerasin autoni päätallin pihaan ja tällä kertaa varmistin huolella, että myös lukitsin sen ja otin avaimet mukaani. Suunnitelmanani oli hörpätä aamukahvit päätallin taukotuvassa, jos vaikka sattuisin näkemään uusia naamoja, joihin tutustua. Ilokseni taukotuvassa olivat aamukahvilla myös tallityöntekijäksi esittäytynyt Linnea ja Muskan hoitaja Oona, jonka olinkin nähnyt ratsastamassa toissa päivänä kentällä tullessani ensikertaa Pullikseen. Kahvikin oli jo sopivasti keitetty, joten sain istuutua suoraan valmiiseen pöytään. Kun Oona kertoi tuuraavansa Nikkeä tänään, tuntui päivä vain muuttuvan jatkuvasti paremmaksi. Tänään ei siis tarvitsisi kestää sen nuorukaisen suunsoittoa vahingossakaan! Juttelimme naisten kanssa mukavia ja esittelimme itseämme hieman ja pian olinkin saanut kahvikuppini tyhjilleen. ”Mä aattelin lähteä ratsastamaan, joten Juksua ei tarvi viedä vielä tarhaan”, hoksasin mainita, kun olimme kaikki kolme tekemässä lähtöä tallin puolelle. Linnea jäi päätallille, kun me yhdessä Oonan kanssa lähdettiin kohti yksityistallia. Kävin samalla nappaamassa autostani ratsastuskypäräni, jonka olin unohtanut vanhempieni luokse Juksun muuton yhteydessä. Kuulin samalla Oonan tupisevan jotain puhelimelleen. ”Kyllä se jätkä vaan jaksaa muita käskyttää muttei itse viitsi vaivautua tulemaan paikanpäälle tekemään omia hommiaan”, kuulin Oonan mutisevan. Nikke ilmeisesti oli välillä hieman riesana tallilla, vaikka Ellen tälle palkkaa maksoikin. Saavuimme nopeasti yksityistallille ja Oona vielä totesi minulle puhelintaan tuijottaen ”Laita Juksu sitten Samun ja Possun kanssa samaan tarhaan, kun oot valmis”. ”Selvä juttu”, huikkasin jo Juksun karsinan puolelta Oonalle, joka lähti jo viemään ensimmäisiä hevosia tarhaan. Juksu hörähti matalasti, kun astuin ruunan karsinaan ja rapsutin sitä hiukan korvan takaa hymyillen. Se oli ilmeisesti viihtynyt hyvin Pulliksessa ensimmäiset päivänsä, sillä se vaikutti todella tyytyväiseltä. Harjatessani lepertelin ruunalle mukavia, kunnes sain työni valmiiksi. Tällä kertaa Juksu ei ollut viitsinyt härnätä minua sillä, ettei se olisi millään meinannut nostaa kavioitaan puhdistettaviksi. Ihme kyllä, tällä kertaa ruuna suostui kavioiden putsaukseen muitta mukisematta. Suitsia ja satulaa hakiessani se oli kuitenkin nykäissyt loimensa totuttuun tapaan lattialle ja hymyilin tyytyväisenä siitä, että oli ruunassa ainakin jotain vanhaa samaa tallella. Varustaminen sujui rivakasti, jonka jälkeen nostelin loimet takaisin siististi karsinan oveen. Olimmekin varmaan ennätysajassa valmiita ja lähdin taluttamaan ruunaa kentälle päin. Ilma oli mukavan kirpsakka, pakkasasteita oli ehkä noin kymmenen. Nousin hevosen selkään hieman tönkösti, vaatetta oli sen verran paljolti ja Juksu oli aika korkea minunlaiselleni tapille. Selässä olo oli hetken aikaa hieman hutera, enhän ollut ratsastanut viikkoihin Juksun asuessa vanhempieni luona monen tunnin ajomatkan päässä. Isäni oli vanhana hevosmiehenä huolehtinut sen liikutuksesta uuden tallipaikanhakemisen ajan. Alkuvaikeuksien jälkeen yhteistyö alkoi sujua ja oma varmuuteni oli tullut Juksun selässä takaisin. Jatkoimme vielä hetken aikaa lämmittelyä käynnissä eri kokoisia voltteja ja tehden, jonka jälkeen siirryimme raviharjoitteluun. Ravi nousi hieman tönkönlaisesti mutta sekin alkoi pikkuhiljaa muokkautua mukavammaksi. Kokeilimme kiemurauria sekä käynnissä että ravissa, asetukset tuntuivat sujuvan melko hyvin tänään ruunan kanssa. Vauhtia tuntui Juksulla riittävän normaalia enemmän, ilmeisesti se oli iloinen päästessään vihdoin ratsastettavaksi ja vieläpä uudessa huippukivassa kodissa, jossa sekin tuntui itseni tapaan viihtyvän. Kokeilimme loppuun vielä muutamia laukkapätkiä ennen loppuverryttelyihin siirtymistä. Vielä en uskaltautunut Juksun kanssa maastoon, sen verran tuntemattomia reitit minulle vielä olivat. Siirryimme käyntiin ja annoin hevoselle pitkät ohjat samalla sitä kehuen ja rapsutellen. Aurinko oli noussut jo täyteen mittaansa ja lämmitti mukavasti loppuverryttelyiden ajan. Kun olimme Juksun kanssa takaisin tallilla, se oli aivan tyhjillään. Karsinat oli puhdistettu, ilmeisesti Oona oli painanut töitä niskalimassa Niken käskyjä noudattaen. Riisuin Juksulta varusteet tavalliseen tapaan ja kun menin viemään niitä varustehuoneeseen, ei sinne syttynytkään valoja, vaikka napsutin valokatkaisijaa useamman kerran. ”Voihan hemmetti!”, oli ensimmäinen reaktioni. Varustehuoneessa vain pariin otteeseen käyneenä en muistanut tarkalleen missä mitäkin oli, joten suunnistin siellä puhelimeni valoa hyödyntäen. Katsoin parahikseni käydä ilmoittamassa asiasta Oonalle, vaikka se varmaan toisikin naiselle lisää töitä. Kun olin kävelemässä kohti päätallia, puhelimeni soi. Sieltä soitti eräs kämppäkaveria etsivä päälle parikymppinen nainen, joka haluaisi tulla katsomaan kämppääni vielä tänään. Vastasin tietysti naiselle myöntävästi, eihän minulla ollut kummempia suunnitelmia päivän varalle. Toki olin ajatellut viettäväni sen Pulliksessa mutta menkööt tämän kerran, olinhan jo ehtinyt liikuttaa Juksun. Toivottavasti vain Ellen, Oona ja kumppanit eivät ajattele minua kunnon vätyksenä, kun livistän paikalta silloin, kun apua tallilla varmasti tarvittaisiin…, ajattelin murheellisena. Päätallista löysin Oonan ensimmäisenä ja tietysti täydessä työntouhussa. ”Hei Oona! Tuolta yksityistallin satulahuoneesta palo lamppu. Voitko tulla vaihtamaan sen?” tiedustelin. Oona lähti mukaani ottaen puhelimensa taas esiin. Oona tuijotti puhelintaan vihaisesti ja ilmeisesti viestiä kirjoittaen. Luultavasti Oona antoi Niken kuulla kunniansa – ja hyvä niin! Olihan yksityistalli valmistunut vasta pari päivää sitten ja nyt jo lamppu oli palanut… Oona jäi virittelemään jonkin sortin taskulamppuviritelmää hätävaralle, oli nimittäin käynyt ilmi, ettei tallilta löytynyt yhden yhtä varalamppua. Katsoin itse paremmaksi poistua tomeran naisen tieltä hoitamaan Juksun loppuun. Harjailin ruunan kaikessa rauhassa ja puin sille loimen päälle, ennen kuin talutin sen kaverustensa luokse tarhalleen. Heti ensimmäisenä meitä oli vastassa Juksun tarhakaveri Possu, joka olisi ilmeisesti enemmän kuin mielellään lähtenyt livohkaan samalla portinavauksella. Hetken hätyyttelyn jälkeen Possu suostui väistämään hiukan niin, että Juksu mahtui sisälle muttei Possu päässyt karkaamaan. Annoin Juksulle vielä porkkanan kiitokseksi Possun katsellessa kateellisena vierestä, kunnes tuli aika lähteä valmistelemaan kämppäkaveriehdokkaan vierailua. Ajelin Pullikseen johtavaa lumista tietä pitkin hevostraileri perässäni, kun näin kauempaa erottuvan tallin pihapiirin. Heti näkökenttääni osui pihapiirin keskellä oleva ratsastuskenttä, jossa erotin ratsukon olevan harjoittelemassa. Hidastin vauhtiani tallin pihaan saapuessa ja samassa huomasin tarhojen takana olevan pienen rakennuksen, jonka ympärillä oli useita autoja trailereineen ja jonka pihalla säntäili suuntaan, jos toiseen suuri määrä ihmisiä. Ajoin lähemmäs tallia, sillä oletin sen olevan Pulliksen tänään loppusilauksen saanut yksityistalli, johon olin itsekin Juksun kanssa matkalla. Pysäytin auton ja hyppäsin korkeasta maasturista alas. Olin saanut sen isältäni lainaan Juksun muuttamista varten, olihan siinä huomattavasti enemmän tilaa Juksun varusteille ja muille tavaroille sekä omille tallikamppeilleni. Olin matkustanut Juksun kanssa hymyssä suin koko matkan, olinhan vihdoin koko syksyn odotuksen jälkeen löytänyt rakkaalle ruunalleni tallipaikan läheltä omaa kämppääni.
Samalla kun tulin autostani ulos, osa pihalla olijoista kiinnitti huomionsa minuun ja heti ensimmäisenä sain iloisen vastaanoton vaaleatukkaiselta tytöltä, joka esittäytyi Tantuksi. Tämä vaikutti oikein rempseältä ja iloiselta nuorelta naisenalulta, joka taatusti tuli kaikkien kanssa toimeen. Esittelin itseni hänelle, jonka jälkeen tämä viittoi luokseni poninhäntäistä naista, joka vaikutti olevan hieman hajamielinen ja stressaantunut. Kättelin tätä reippaasti ja nainen esittäytyi Riellaksi. ”Tallimestari Nikke nimitti Riellan talliorjakseen, jotta Riella hoitaisi kaikki yksityistalliin liittyvät tehtävät ja Riella on joutunut koko päivän huolehtimaan uusista yksityisitä Niken lorviessa tapansa mukaan”, Tanttu selitti turhautuneena. ”Tosin jätkä luulee olevansa kuin mikäkin yksityistallin omistaja nykyään, kun sattui olemaan rakennusprojektissa mukana”, Tanttu jatkoi kyllästyneeseen sävyyn. Heti ensimmäisenä ajattelin, että mihin tallindraaman keskelle olenkaan joutunut. Puhuessani aiemmin tallinomistajan Ellenin kanssa puhelimessa, tämä oli kertonut talliporukan olevan todella yhteisöllinen ja että kaikki tulevat kaikkien kanssa toimeen. Onneksi en ollut vielä joutunut tämän tallimestarin eteen, ties mikä vanha kärttyinen kääkkä tämä olisi käskyineen. ”Mitäs te neitokaiset täällä minua kehutte?” kuului takaani ivallinen miesääni. Käännyin vilkaisemaan taakaani kuuluvan äänen suuntaan ja jouduin katsomaan pää kokonaan taakse taivutettuna, kuka puhuja oli. Kyseessä kun oli sen verran pitkä henkilö minuun verrattuna. Melkein huokaisin ääneen, oli puhujaksi osoittautunut nuorimies sen verran komeaa sorttia! ”Moi vaan sullekkin”, Riella ja Tanttu vastasivat yhteen ääneen. Pihalla väki oli vähentynyt, suurin osa oli ilmeisesti poistunut tallinpuolelle taikka lähteneet päätallille. ”Moi mä olen Lottis, uusi yksityisenomistaja”, totesin kättäni ojentaen nuorenmiehen suuntaan. Tämä mittaili minua katsellaan virnuillen, ennen kuin tarttui käteeni napakasti puristaen. ”Mä oon Nikke, tallimestari ja vastaan pääasiassa näistä yksityisistä.” mies esittäytyi. Silmäni varmaan laajenivat lautasen kokoisiksi, sillä tytöt yhdessä Niken kanssa purskahtivat nauruun. Kuvitelmani vanhasta äkäisestä papparaisesta tallimestarina ei todellakaan pitänyt paikkaansa, vaan tallimestarinahan oli varsin mukiinmenevän ulkonäön omaava nuorimies! Ehkä talliporukka on sittenkin ihan kelposakkia, mietiskelin itsekseni. Huomasin, kuinka Nikke katsoi Riellaa vaativan näköisesti ja Riella lähti mukaani hakemaan Juksua trailerista. Ruuna oli viihtynyt tulomatkan hienosti, eikä ongelmia ollut ilmennyt koko matkan aikana, vaikka matka olikin kohtuullisen pitkä. Riella kyseli minulta Juksusta ja samalla kertoi Pulliksen talliarjesta hoitajannäkökulmasta. Tämä alkoi pikkuhiljaa rentoutua seurassani, eikä hänestä toivottavasti esittelykierroksen ja muun sellaisen pitäminen tuntunut enää niin pakkopullalta. Kun olin taluttamassa Juksua juuri talliin sisään, tallista ulos tuli iloisen näköinen tallinomistaja, vaaleatukkainen Ellen. Tunnistin hänet heti, olimmehan Facebookissa kavereita ja keskustelleet siellä jonkin verran tallipaikkaan liittyvissä asioissa. Hän tervehti minua rento ja aito hymy kasvoillaan. ”Sä olet varmaan Lottaliina ja tämä herra on varmaan Juksu?” hän kysyi samalla Juksua silitellen. Nyökkäsin Ellenille vastaukseksi ja jatkoimme Riellan kanssa tallinpuolelle. Päivä oli jo sen verran pitkällä, että hevoset oli tuotu iltaruokaa ja yötä varten talliin. Tallissa oli vielä kaksi tyhjää karsinaa, joista Riella ohjasi meidät keskimmäiseen, puoliveriori Sentin sekä tyhjän karsinan keskelle. Talutin korvat höröllä tallia tarkkailevan Juksun karsinaansa ja irrotin siltä riimun ja riimunnarun samalla, kun Riella kertoi minulle talliin liittyviä käytännönjuttuja. Saatuaan kaikki pakolliset jutut kerrottua, jäimme juttelemaan naisen kanssa vielä hetkeksi, kunnes lopulta tämän piti lähteä katsomaan omaa hoitohevostaan Fidaa, joka oli jäänyt aivan liian vähälle huomiolle Niken käskytyksen myötä. Huokaisin itsekseni, sillä täytyisi vielä roudata Juksun tavarat yksityistallin varustehuoneeseen ja käydä viemässä omat tallikamppeeni Riellan antamaan kaappiin, joka sijaitsi varustehuoneen yhteydessä olevassa taukotilassa. Lähdin hakemaan tavaroitani autostani mutta säikähdyksekseni tallipihalla odotti melkoinen näky. Olin ilmeisesti unohtanut lukita autoni oven, sillä tallimestari yhdessä jonkun toisen nuoren miehen kanssa istuskelivat rennon näköisenä autossani poppi soiden. Jumputus kuului vaimeana ulos, kuitenkaan onneksi säikäyttämättä hevosia. Ensimmäisenä mieleeni tuli lähteä rivakasti lompsimaan nuorukaisten luokse ärräpäitä huudellen, mutta ajattelin kerrankin hillitä itseni. Eihän se olisi tehnyt minusta kovin hyvää ensivaikutelmaa, jos olisin mennyt häätämään miehiä autostani raivopäänä huutaen. Hetken miehiä katsellessani naurahdin jo itsekseni ja lähdin huvittuneena kohti kuskin ovea. ”Vai tällainen tervetuliasyllätys”, totesin naurahtaen. Molemmat miehistä näyttivät ensin hieman säikähtäneiltä, eivät varmaankaan huomanneet minua, sillä ilta oli päässyt jo pimenemään. Sitten miesten ilme muuttui huvittuneiksi virnistyksiksi. ”Mitäs tänne jätetään auki olevia autoja pihalle lojumaan avaimet virtalukossa, kiitä onneasi, ettemme päättäneet lähteä pienelle testiajolle!”, kaveruksista minulle tuntematon mies huomautti. Nikke nauroi räkäisesti ja infosi väliin: ”Tää tässä on Jere, se vielä odottelee ylennystä hoitajanpestistään Kallen hoitajana”. Jereksi esitetty kaveri mulkaisi Nikkeä, ennen kuin jatkoin väliin: ”Mä oon Lottis, omistan tänne muuttaneen lämppäriruuna Juksun”, ilmoitin ennen kuin jatkoin: ”Kerta teillä ei ole parempaakaan tekemistä, voisitte hyötykäyttää miehisiä kykyjänne ja olla mulle kantoapuna”, totesin hieman topakkaan sävyyn. Molempien kasvoille vaihtui hieman alistunut ja kyllästynyt ilme, jonka jälkeen he vilkaisivat toisiaan ennen kuin sammuttivat auton ja tulivat avukseni. Nikke otti kantoonsa Juksun satulan ja suitset, jotka hän lähti viemään saman tien varustehuoneeseen, jossa oli jo valmiina Juksulle nimetyt varustepaikat. Jerelle jäi puolestaan laatikossa olevat loimet, satulahuovat ja sen sellaiset. Tämä ei viitsinyt kuin nakata laatikon tallin ovesta käytävälle. Samassa miehet lähtivät jo livohkaan ja minä alistuin kantamaan Jeren puolitiehen jättämän laatikon varustehuoneeseen saakka yhdessä omien tallikamojeni kanssa. Talli oli totisesti hiljentynyt siitä, mitä se oli ollut minun saapuessani talliin. Enää siellä oli minä ja hevoset päineen. Juksun ja minun tavaroita purkaessani kuulin kavioiden kopinaa tallin puolelta, sinne oli saapunut punatukkainen nainen yhdessä Niken kanssa. Nainen piteli riimunnarussaan syötävän suloista norjanvuonohevosta. En voinut vastustaa kiusausta vaan minun oli pakko mennä rapsuttelemaan tätä ihanaa uutta tulokasta. ”Täälläkö sä vieläkin asut? Ei se tarkoita, että jos kaakkisi muuttaa talliin, sun pitää päivystää yöt täällä sen kanssa” kuului jälleen Niken naseva kommentti. Huomasin naisen katsovan hieman järkyttyneenä Niken suuntaan. No, ainakin minua kohdeltiin kuin vanhaa tallilaista, ajattelin. ”Moi, mä olen Lottaliina, kutsutaan Lottikseksi. Mä omistan tuon lämppäriruunan.”, sanoin ja viisoin Juksun suuntaan. ”Tervetuloa porukkaan!”, toivotin tälle. ”Heippa, mä olen Siina ja tässä on Ruusa”, nainen kertoi ylpeästi poniaan rapsutellen. ”Me jatketaan tästä, sä voit mennä jatkamaan mitä ikinä olitkaan tekemässä”, Nikke puuttui keskusteluun ja lähtivät Ruusan karsinalle. Poistuin takaisin varustehuoneeseen ja purin siellä tavaramme loppuun. Asetin kaapinoveeni vielä lopuksi kuvan minusta ja Juksusta viime kesältä. Nyt olin valmis lähtemään. Kävin vielä moikkaamassa Juksua ja toivottamassa hyvät yöt, ennen kuin lähdin kotiin. |
Lottis ja JuksuLottis on 24-vuotias naisenalku, joka omistaa tätä nykyä entisen ravurin 14-vuotiaan Juksun. Juksu muutti joulukuussa 2020 Kavalniemeen ja nyt voit lukea kaverusten elämästä täällä sekä Kavalniemen omassa päiväkirjassa. Huomaathan, että kyseessä on virtuaalihevonen ja kaikki on täysin keksittyä! Tarinat |