Taukotupaan saapuessani siellä istui iloisen oloinen punatukkainen nuori nainen. ”Huomenta, me ei ollakkaan tavattu aiemmin. Mä oon Lottis, omistan tuolta yksityistallista Juksun”, tervehdin ja esittelin itseni. ”Huomenta, mä oon Nina. Ootsä nähnyt niitä Niken tämänpäiväisiä kavereita vielä?” Nina kysyi innoissaan. ”En oo, tulin suoraa tänne aamukahville. Mitähän ne täällä tekee? Toivottavasti eivät ole samanlaisia lurjuksia, kuin Nikke”, totesin hieman kuivaan sävyyn samalla kaataen kahvia itselleni. ”En mä ehtinyt jutella niiden kans kauaa, ovat kuulemma polttareita viettämässä ja lupaudun auttamaan niitä ponien kans”, Nina kertoi hymyillen. ”Mä taidan siis pysytellä tänään yksityistallin puolella ja varmaan lähteä maastoon Juksun kanssa, niin saavat rauhassa olla kentällä. Ei sulla olisi mitään hyviä maastoreittejä ehdottaa?”, kysyin. Jatkoimme Ninan kanssa mukavaa juttutuokiota, kunnes olin saanut kahvini hörpittyä ja päätin poistua yksityistallille pois polttareiden tieltä. Hassua, että Niken kaltaisella miekkosella oli ystäviä, jotka sitoutuivat elämässään. Mies kun itse luultavasti vaihtoi naisia kuin sukkiaan.
Juksu käyskenteli jo tarhassaan yhdessä orikavereidensa kanssa. Poimin portin luota maasta Juksun oman riimun sekä sen kanssa sävysävyyn olevan riimunnarun ja siirryin aidan ali tarhan puolelle. Tänä aamuna pakkanen ei ollut yhtä pureva, kuin eilen vaikka lumi narskuikin tallikenkieni alla lompsiessani kohti Juksua. Ruuna ei viitsinyt vaivautua tulemaan edes puolitiehen vastaan vaan piti huolen siitä, että tulin sen luokse tarhan toiseen päähän. Kun olin parin metrin päässä Juksusta, se päätti lähteä muutamalla askeleella kauemmas. Kun taas pääsin ruunan lähelle, tämä lähti taas kevyen näköistä ravia kauemmas. ”Vai oletsä tällaisella päällä tänään...” naurahdin ja lähdin taas ruunan perään. ”Tarvitko sä apua?”, kuulin huvittuneen äänen takaani. ”Joo, se voisi olla tarpeen! Juksulla näyttää olevan härnäyspäivä tänään”, vastasin jo hiukan turhautuneena. Noin viidentoista ikävuoden korvilla oleva tyttö tuli auttamaan ja yhteistuumin saimme Juksun kiinni, ilmeisesti ruuna väsyi itsekin ”hassutteluunsa” ja antoi itsensä kiinni. Kolmistaan lähdimme kohti tallia. ”Mä olen muuten Olga, ton Possun hoitaja”, tyttö sanoi herttaisesti hymyillen. ”Ai, sori mä en hoksannutkaan esitellä itseäni! Mä olen Lottaliina, yleensä kaikki sanovat Lottikseksi. Ja tosiaan tän mukahauskan Juksun omistaja”, kerroin tytölle. Talutin Juksun karsinaansa ja huomasin tytön hakevan porkkanoita ja olevansa lähdössä tarhoille. ”Tarvitko sä apua?”, kysyin ystävällisesti tältä. ”En, mä pärjään hyvin, kunhan mulla on porkkanoita”, tyttö totesi naurahtaen ja heilutellen muutamaa porkkanaa kädessään. ”Me ollaankin tänään menossa maastoon! Pääset säkin vähän tutustumaan uuden kotisi ympäristöön”, jutustelin Juksulle ruunalle suitsia laittaessani. Olin päättänyt repäistä ja lähteä ruunan selkään ilman satulaa, olin innostunut niin paljon Ninan tekemistä maastolenkeistä Maxin kanssa. Onneksi Juksu ei montaa kertaa jaksanut nakkoa päätään kohti kattoa niin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia yltää laittamaan suitsia sille. Onneksi muutama kerta riitti ruunalle ja sain ujutettua sille suitset päähän. Juksu vaikutti olevan leikkisällä päällä tänään, toivottavasti maastossa tämä käyttäytyisi siivosti. Olga oli jo Possun kanssa orin karsinassa mutta en viitsinyt vaivata tyttöä punttaamaan Juksun selkään. Juksu oli sen verran korkea ja itse normaalikroppainen parikymppinen, en siis enää mikään höyhenen kevyt. Tallin seinään kuitenkin nojasi jonkin sortin jakkara, ilmeisesti Nikke ja tämän isä olivat käyttäneet sitä rakennusvälineenä. Onnistuin jakkaran kautta kipuamaan Juksun selkään ja olimme valmiita lähtemään. Kauempana kentällä näytti olevan polttariporukan ratsastushetki menossa, siellä nimittäin oli Muska yhdessä kahden muun hevosen kanssa. Nina ja Oona olivat ilmeisesti joutuneet taluttajanrooliin yhdessä Niken kanssa. Lähdimme Juksun kanssa liikkeelle ja tämä vaikuttikin reippaalta tänään ja eilisen tahmeus oli tipotiessään. Nina oli neuvonut meitä lähtemään Pirunpellon suuntaan, joten kävelimme Juksun kanssa ratsastuskentän vierestä Pirunpellon suuntaan vievälle tielle. Oonalla ja Ninalla ei näyttänyt olevan valittamista, varsin komeita miehiä heillä oli talutettavanaan! Huiskutin tytöille ja polttariporukalle kättä, ennen kuin jatkoimme Juksun kanssa metsänsiimekseen. Koska Juksu vaikutti energiseltä tänään, ajattelin, että hieman vauhdikkaampi maasto voisi viedä enimmät energiat niin, että tämä jaksaisi taas käyttäytyä mallikkaasti. Maastoretken ei kuitenkaan pitäisi venyä liikaa, ensimmäinen hevosten päiväruoka kun olisi noin puolenpäivän maissa. Hetken matkaa käveltyämme, nostin ravin. Kyllä alkuun pomputti ja kovasti! Sain pitää hetken aikaa Juksun harjasta kiinni, jotta löysin tasapainon ruunan selässä. Juksulla kun ei mikään maailman mukavin selkä tai pehmeimmät askeleet olleet ilman satulaa ratsastusta ajatellen. Olen kuitenkin aina rakastanut valtavasti ilman satulaa ratsastamista rennosti, joten tuo ei olisi suuri ongelma minulle. Takapuoli saattaisi tosin kiittää huomenna! Maisemat näyttivät perinteiseltä suomalaiselta metsältä: paljon havupuita ja lumipeitteen alla saattaisi olla marjamättäitä. Täällä olisi kyllä mukavaa syksyn tullessa pysähtyä vaikka pienelle evästauolle marjaan! Pian näin erään merkatun puun, jonka jälkeen Nina kertoi olevan hyvää laukkasuoraa. Nostin siis Juksulla reippaan laukan ja jatkoimme matkaamme hieman vauhdikkaammin. Laukka tuntui ruunan selässä varsin letkeältä ja reippaalta, maisemat vilisivätkin ohitse nopeaa vauhtia. Tuli kuitenkin pikkuhiljaa aika siirtyä käyntiin, olimme nimittäin ohittaneet jo hyvän aikaa sitten lenkin puolivälin. Nina kertoi lenkin kestävän vauhdista riippuen tunnista puoleen tuntiin ja se kiersi Pirunpellon kautta Poutalammelle yksityistallin taakse. Kun Juksun kanssa kävelimme jo loppukäyntejä hieman pidemmin ohjin, edestäpäin näkyi tulevan ratsukko. Otin ohjia hieman tiukemmalle, kyseessä ei ollut nimittäin mikään maailman levein metsäpolku. Ratsukko tuli edestäpäin laukaten mutta hidasti käyntiin kohdallemme saapuessaan. Vastaantuleva hevonen oli kauniin kimo ja selässä erottui miehen hahmo. Tämä vaikutti ehkä vähän päälle parikymppiseltä. Ratsu käyttäytyi hieman levottomasti, mutta selvisimme kohtaamisesta hyvin. Mies nyökkäsi tervehdykseksi, ennen kuin nosti taas laukan ratsullaan. ”Kyllähän tuo ihan komeanpuoleinen mies oli, vai mitä Juksu?”, höpöttelin ruunalle, joka olisi varmasti mielellään tutustunut enemmän ohimenneeseen hevoseen. Pullislainen mies ei ainakaan luultavasti ollut? Olin kuullut, että Nikke ja Jere olisivat tallin ainoat kaksilahkeiset. Ei mies vaikuttanut Niken kavereiltakaan, ainakin olisin luullut, että tunnistaisin jotenkuten… ”Hmm… Onkohan täälläpäin joku toinenkin talli?”, jatkoin hevoselleni rupattelua. Olimme kuitenkin suunnistustaitojeni mukaan saapumassa tallille johtavalle polulle. Sen kummempia asiaa ajattelematta jatkoimme Juksun kanssa rentoa kävelyä kohti Pullista, ruuna oli kadottanut suurimmat energiansa laukkasuoralle, joten allani oli varsin rauhallinen kaveri. Tallille saapuessani siellä oli jo osa poneista karsinoissaan. Nina ja Olga olivat reippaina auttamassa Linnean estyessä. Nikke oli ilmeisesti lähtenyt polttariporukan mukaan jatkamaan päivää muualle tai sitten mies oli jossain piileskelemässä tallitöiltä. Talutin Juksun karsinaansa ja riisuin siltä samalla suitset päästä. Kävin pesemässä kuolaimet ja hain samalla varustehuoneesta sen oman harjalaatikon. Harjasin ja laitoin ruunan valmiiksi siihen kuntoon, että se oli valmis päiväruoalle. Sitten lähdin päätallille etsimään Elleniä. Koska olin melko uusi tallilla, en uskaltanut alkaa omin nokkineni antamaan hevosille päiväruokiaan, vaan päätin kääntyä viisaamman puoleen. Ellen löytyikin taukotuvalta ja hän neuvoikin minulle, yksityistallin ruokailuun liittyvät jutut. ”Jos Nikke ilmaantuu sinne, jätä loput hommat sille. Se kun on taas kadonnut töiden aikaan sopivasti jonnekin”, Ellen huikkasi vielä perääni. ”Mä lupaan, kiitos sulle vielä. Kiva olla avuksi!”, kiitin vielä oven raosta. Suurta hommaa yksityistallin päiväruuissa ei ollut, hevosia oli kuitenkin vain kuusi. Työ oli nopeasti tehty, jonka jälkeen jätin hevoset rauhassa ruokailemaan. Ajattelin sillä välin ottaa härkää sarvista ja ajattelin parhaaksi alkaa puhdistamaan sekä rasvaamaan Juksun varusteet. Siitä olikin aikaa, kun viimeksi ruunan varusteet oli huolettu perusteellisesti ja mikä sen parempi hetki, kuin nyt. Olisihan se kiva saada uudeksi vuodeksi taas uutuuttaan kiiltävät varusteet käyttöön. Aikaahan siinä vierähti, kun perfektionistina piti kaikki olla täydellisesti. Hevoset olivatkin jo kerenneet syömään päiväruokansa, joten vein vielä kaikki lopuksi takaisin tarhoihinsa.
0 Comments
Leave a Reply. |
Lottis ja JuksuLottis on 24-vuotias naisenalku, joka omistaa tätä nykyä entisen ravurin 14-vuotiaan Juksun. Juksu muutti joulukuussa 2020 Kavalniemeen ja nyt voit lukea kaverusten elämästä täällä sekä Kavalniemen omassa päiväkirjassa. Huomaathan, että kyseessä on virtuaalihevonen ja kaikki on täysin keksittyä! Tarinat |